tiistai 23. lokakuuta 2018

Päiväni murmelina - hiljainen vipassana-meditaatioretriitti

Olin viime viikon hiljaisella meditaatio retriitillä Kruusilassa Ystävyyden majatalossa. Viikko ilman puhelinta, nettiä, sähköpostia, puhetta, lukemista, kirjoittamista. Mitä järkeä? kysyi lähipiirini. Paljonkin järkeä, kun nyt jälkikäteen miettii, mitä jäi käteen viikosta, jolloin olin syventyneenä niin itseeni, omiin ajatuksiini, omaan kuplaani. Näin jälkikäteen harmittaa, kun en ottanut päiväkirjaani mukaan (huomasin, että jolla kulla siellä oli kirjoitusvälineet mukana.) Mutta yritän palata tuntemuksiini parhaimman mukaan. Se mitä tällä hetkellä parhaiten tuntuu käteeni jääneen, tietynlainen rauha sydämessä.

Ensimmäiset kaksi päivää koin suunnatonta koti-ikävää. Erityisesti lapsiani oli kova ikävä. Oli vähällä, että olisin tarttunut puhelimeen ja soittanut, mutta päätin olla soittamatta. Kyllä he kotona pärjäävät isänsä ja isovanhempien kanssa. Koti-ikävää lisäsi vielä suunnattomasti se, että riitelimme mieheni kanssa perjantai-iltana ja vielä lauantaiaamuna ennen kuin hän lähti jalkapallohallin pystytystalkoisiin ja minä siitä myöhemmin ajelemaan kohti Kruusilaa. Riita jäi ilmaan koko viikoksi... ja tiedättehän, miten mieli alkaa suurennella asioita! Ajatuksissani jopa pyöri, että minulla ei ole enää kotia mihin mennä. Sunnuntai-iltana kävin oksentamassa tämän asian ohjaaja Sarille, ja se helpotti hieman.
Istuskelin paljon rannalla keinussa katsellen jonkun matkan päässä olevaa moottoritietä, ja tietenkin kaunista syksyistä luontoa (kuva ei ole Ystävyyden majatalolta). Päivät olivat kuin hidastetusta filmistä; aamulla klo 6 "kili-kili"-kelloherätys, meditointi, oma harjoitus, aamiainen, meditaatiota istuen ja kävellen, lounas, tauko, meditaatiota istuen ja kävellen, opetuspuheita, illallinen, tauko, illan viimeiset meditaatiot jne. Jossain vaiheessa olo oli kuin elokuvasta "Päiväni murmelina".

Tiistaina alkoi meditoiminenkin jo sujua, keskityin hengittämiseen ja kehooni.

Moottoritien huumaa katsellessani, jopa sillalta alaspäin eräällä päiväkävelylläni mietin sitä, miten ihmiset paahtavat elämänsä moottoritietä 120 lasissa vasenta kaistaa miettimättä sen enempää sitä oravan pyörää missä he elävät. Ärsykkeitä on aivan valtava määrä joka tuutista; puhelin, televisio, radio, kaikki muu älämölö siinä sivussa. Puhelin taitaa olla nykyihmiselle se kaikkein aikaa vievin, siitähän löytyvät kaikki mahdolliset. Eikä tarvitse miettiä mitään, ainakaan omaa elämäänsä. Joka tuutista syötetään mitä sinun tulee omistaa, saada lisää lisää lisää koko ajan lisää. Mieleeni jäi yksi kerta keittiövuorollani, kun nuori tyttö oli keittämässä aamupuuroa itselleen katse puhelimeensa naulittuna. Hän ei ollut lähellekään läsnä tässä hetkessä, sen pystyi aistimaan hänestä. Jotenkin niin surullista ja ahdistavaa, että tähän on tultu.

Mietin sitä, kun itse olen erittäin huono nukkuja, nukuin varmaan koko viikon todella kevyesti, en ollut siltikään väsynyt. Kun tulin kotiin, kotona pauhaa televisio, pitää olla sosiaalinen ja kaikkea muutakin. Tuntui, että aivoni väsyivät jo kotiintulo iltana. Viimeistään seuraavana päivänä tuli ikävä hiljaisuutta ja sitä omaa kuplaa. Onneksi kävimme parin tunnin metsäkävelyllä Nuuksiossa koko perheen voimin, se auttoi paljon.

Aivojamme kuormittavat hyvin monet asiat arjessamme, jos emme osaa rajoittaa ärsykkeiden määrää ja rauhoittaa tilaa. Ei ihme, että moni ihminen uupuu tämän kaiken ärsyke- ja tietotulvan alle. On unettomuutta, väsymystä, masennusta, päihteiden väärin käyttöä jne.

Itse olen meditoinut enemmän tai vähemmän säännöllisesti vuosien ajan, ja kyllä olen huomannut mikä vaikutus sillä on omaan jaksamiseen ja mieleen. Siihen vielä metsälenkit koiran kanssa päälle sekä välillä meditointi metsässä luonnon helmassa. Mitä autuutta aivoille. Olen todella kiitollinen, että sain kokea tämän viikon hiljaisen meditaatioretriitin. Aion varmasti mennä toistekin! Mielestäni jokaisen mieleltään terveen ihmisen pitäisi saada kokea vapautus kaikista ulkoisista ärsykkeistä, keskittyä itseen ja omaan tuntemiseen eikä paahtaa siellä elämän moottoritiellä kaasupohjassa.

Omasta elämästäni mitä huomioita viikon aikana tein, oli ensinnäkin se, että riita tilanteessa tai muuten hermostumisen partaalla, pitäisi yrittää muistaa hengittää muutaman kerran ennen kuin avaa suunsa ja möläyttää sammakot ja ties mitkä pihalle. Yleensähän se on ego, joka tarttuu näihin täkyihin hyvinkin terhakkaasti. Jos vain muistaisin hengittää ja saada kiinni siitä tunteesta mikä on mahdollisesti kuohahtamassa yli, voi olla että mihinkään riitaan ei olisikaan enää siinä vaiheessa aihetta. Opettajat puhuivat hyvin paljon niistä asioista, mitkä itsessänikin resonoivat. He olivat hyvin maanläheisiä, fiksuja, kehoonsa juurtuneita ihmisiä, jotka eivät lennelleet jossain sfääreissä. Se oli minun mielestäni vain hyvä asia, koska itselläni ei ole "kykyä" lähteä lentelemään sfääreihin, kehossa oleminen ja kehoon/hengitykseen keskittyminen auttoi minua meditaatiossani. Ja sitähän minä olen tehnyt jo ne vuodet mitä olen meditoinut.

Mieli tietenkin pauhasi välillä omiaan ja sai aikaiseksi siinä hetkessä aika mielenkiintoisen ja huvittavan tapahtuman. Torstai-illan meditaatio ennen illallista. Aamulla oli tuntunut, että tämähän sujuu niin hyvin. Ajatukseni eivät pahemmin häirinneet minua ja muutenkin kaikki tuntui olevan ok. Tosiaan sen päivän meditaatio ennen illallista meni hieman reisille jos näin voi sanoa. Alkuun oli tuntunut, että tämä menee hyvin mutta jossain vaiheessa ajatukseni harhaili jo kotiin paluussa ja kaikennäköisissä arkisissa asioissa jotka odottaisivat kotona. En päässyt näistä ajatuksista mitenkään eroon, vaikka yritin kuinka niitä lukita mielessäni ovien taakse sanoilla "näihin palataan myöhemmin". Nyt keskitytään tähän hetkeen jne. Ei ei ei. Lukko aina vaan pompsahti auki ja arkiset asiat vyöryivät päälleni entistä suuremmalla ryöpyllä. Ajattelin siinä vaiheessa, että hitto loppusi jo tämä sessio, ei jaksa enää. Ei yhtään. Miten pääsen ajatuksistani eroon. Haluan pois meditoimasta. No vihdoin meditaatio loppui ja oli illallisen aika. Syömiseen kykenin vielä joten kuten keskittymään, mutta kun olin syönyt ampaisin pää täynnä ärtymystä kävelylle. Kauheata vauhtia kävelin 110-tien risteykseen ja kauheata vauhtia takaisin. Puhisin ja tuhisin mennessäni ja tullessani, minua ärsytti ajatukseni, pääni sisäinen maailma. Majatalolle päästyäni olin jo hieman rauhoittunut, menin suihkuun ja sen jälkeen oli vielä jonkun aikaa illan viimeiseen meditaatioon, menin vakiopaikalleni rannalle keinuun ruotimaan omaa reaktiotani. Setvin sitä ja ehkäpä hymähtelin siinä itsekseni... aivan... noinhan se ego toimii. Se härnää ja sörkkii aikansa, se oli härnännyt minua koko päivän. Ja minä menin siihen mukaan ja lopulta ärsyynnyin aivan valtavasti. Näin käy monesti myös normaali elämässä. Joku ihminen tai asia tökkii aikansa, jos et ole valpas, ego lähtee siihen mouhotukseen mukaan ja soppa on valmis. Eli jos et ole valpas, jos et hengitä ennen kuin avaat suusi, jos et saa ärtymyksestäsi (tai muusta negatiivisesta tunnetilastasi) kiinni ennen kuin reagoit, soppa on valmis. Ole valpas, ennen kuin tunne nousee, nappaa siitä kiinni, hengitä muutama kerta syvään. Mitä jää? Kysyinkin opettajiltamme, kuinka muistaa tämä kotiin palattua? Opettaja ehdotti ranneketta käteen tai kiveä taskuun. Kotiin palattuani teinkin itselleni muistutuksesi kuvassa olevan ranneekkeen. Kun alkaa otsasuoni sykkiä, ehkä muistan rannekkeen ja hengitän syvään ennen kuin reagoin. Katsotaan kuinka harjoitukseni käy.

Ja loppu hyvin kaikki hyvin. Koti oli ennallaan kun palasin, minua odotti herkullinen kasvisruoka ja kupillinen kunnollista kahvia!

Kiitollinen, siunattu, onnellinen!!!

Lisätietoa hiljaisista retriiteistä ja meditaatiopiireistä Nirodha